Mikä tekee bändistä tai yhtyeestä helposti miksattavan?
Keikoilla äänentoisto on olennainen osa kokemusta yleisölle ja tärkeä työkalu soittajille. Monitoreiden kautta muusikot kuulevat itsensä ja toisensa, mutta monet tekijät vaikuttavat siihen, miten hyvin homma toimii kokonaisuudessaan. Olosuhteet vaihtelevat kaikumaisesta juhlasalista kuivaan klubiin ja ulkolavaan, mutta ratkaisevin tekijä on silti itse bändi: soittotyyli, luonnollinen balanssi ja se, mitä yhtye tarvitsee soittaakseen hyvin. Vaikka tietyt asiat tehdään samalla kaavalla, jokainen bändi hyötyy juuri heille muokatusta miksauksesta. On kuitenkin asioita, jotka tekevät yhdestä bändistä huomattavasti helpommin miksattavan kuin toisesta.
Mitä enemmän lavalla on jo itsessään ääntä, sitä enemmän miksaajan työ muuttuu ongelmanratkaisuksi. Tällöin miksaus ei niinkään ole soundin rakentamista, vaan enemmänkin olemassa olevan hallintaa ja korjaamista. Lopputulos ei välttämättä ole huono, mutta se rajoittaa mahdollisuuksia hienosäätöön ja sävyn muokkaamiseen.
Useimmiten rumpusetti määrittää lavan äänenvoimakkuuden perustason: muiden on pakko soittaa vähintään sellaisella tasolla, että he kuulevat itsensä rumpalin soittaessa. Tämä tuo mukanaan tiettyjä ongelmia. Yksi niistä on kierto, eli ääni lähtee kiertämään mikrofonin ja kaiuttimen välillä. Toinen on se, että mikrofoneihin vuotaa paljon sellaista ääntä, jota ei sinne toivota – esimerkiksi symbaalit laulumikkiin tai kitaravahvistimen ääni rumpujen overhead-mikrofoneihin. Kun näitä ei-toivottuja ääniä kantautuu mikrofoneihin, miksaaminen muuttuu hankalammaksi.
Äänenvoimakkuutta ei ole syytä pumpata ulos vain fiiliksen takia, vaan sitä tarvitaan siksi, että soittaja kuulisi itsensä – muu on tuhlattua energiaa. Myös liian hiljaa soittaminen voi tuottaa ongelmia, mutta tällaiset keikat ovat paljon harvemmassa kuin ne keikat, jossa vedetään vähän turhan kovaa.
Monitorointia pitää olla riittävästi, mutta siinäkin kohtuullisuus on avain parempaan lopputulokseen. Ajattelen miksaajana, että ideaalitilanteessa jokaisella soittajalla on oma monitorinsa, josta he saavat pyytää sopivasti vahvistusta. Monitoreilla ei kannata yrittää tykittää äänisignaalia lavan toiselle puolelle, vaan mitä pienempiä etäisyyksiä ääni joutuu kulkemaan saavuttaakseen kuulijan, sitä pienempi lavan kokonaisäänenvoimakkuus on, ja sitä vähemmän ylimääräistä signaalia vuotaa mikrofoneihin.
Korvamonitorointi poistaa paljon ongelmia, mitä monitoroinnin suhteen saattaa olla lavalla, mutta viiden hengen yhtyeen korvamonitoriympäristön luominen nollasta ei onnistu ihan minuutissa, ja toisaalta splitteri + erillinen monitorimikseri -ratkaisu on aika kallis. Toki rahalla saa ja hevosella pääsee, mutta varsinkin jos puhutaan keikoista, jossa on useampi bändi esiintymässä, hyvä bändi osaa olla suhteellisen joustava erilaisten monitorointiratkaisujen suhteen.
Nyanssit ovat muutakin kuin puhdasta äänenvoimakkuutta. Kovassa äänessä on tietysti enemmän energiaa kuin hiljaisessa äänessä, mutta mielestäni herkkien kohtien ei tarvitse olla äänenvoimakkuudeltaan esimerkiksi 12 desibeliä hiljaisemmat kuin äänekkäiden kohtien huiput, vaan tärkeintä on sävyn välittyminen. Kun laulat tai soitat hiljaa, soinnin sävy muuttuu. Pehmeämmät alukkeet, savuisempi soundi ja rauhallisempi preesens välittävät tietoa paljon enemmän tietoa hiljaisemmasta soitosta kuin pelkkä volumen laskeminen. Kun äänenvoimakkuus pysyy ennakoitavampana, miksaus onnistuu keskimäärin paremmin ja yleisölle välittyy silti haluttu fiilis.
Bändin tekniset ratkaisutkin vaikuttavat olennaisesti miksauksen onnistumiseen. Jos lavalla on kaksikymmentä kondensaattorimikrofonia, se tekee miksaajan elämästä merkittävästi vaikeampaa verrattuna tilanteeseen, missä merkittävä osa signaaleista saadaan suoraan DI-boksin kautta mikseriin. Tässä en kuitenkaan halua ohjata ihmisiä ajattelemaan, että herkkiä mikrofoneja pitäisi välttää, mutta kannattaa miettiä, minkälaisia mikitysratkaisuja toivoo raiderissa. Pitäisin perussääntönä sitä, että mitä lyhyemmän matkan ääni kulkee soittimesta mikrofoniin, sitä suurempi osuus mikrofonin vastaanottamasta äänestä on soittimen ääntä suhteessa ympäristön ääniin. Kun mikrofoniin saapuu merkittävästi enemmän toivottua kuin ei-toivottua ääntä, miksaaminen helpottuu valtavasti ja kierto-ongelmat vähenevät.
Esimerkiksi soittimeen kiinnitettävät mikrofonit (esim. DPA 4099 tai t.bone Ovid) ovat erittäin käteviä. Samaan hengenvetoon mainitsen, että erikoistoiveisiin kannattaa varautua hankkimalla sopivat mikit itse. Miksaajan laukusta löytyy varmasti kymmeniä SM57-tyylisiä mikkejä, mutta DPA 4099 -mikrofoneja useine erikoiskiinnikkeineen ei yleensä löydy ihan jokaisen miksaajan työkalupakista.
Yksi helpoimmista ja hankalimmista miksattavista soittimista ovat sähkökitarat. Sähkökitarat jotka soittavat pääosin puhtailla soundeilla ovat yleensä helppoja miksattavia. Mikki vahvistimen eteen, tarkista keskitaajuuksien honotukset, ylätaajuuksien kireydet ja varmista, että bassoalue ei kilpaile liikaa bändin basson kanssa, niin kaikki on hyvin. Mikki on yleensä niin lähellä kaiutinta, että se harvemmin poimii muita soittimia. Samalla kaavalla voidaan edetä vielä kun signaaliin tulee pientä overdrive-tyyppistä muroa, mutta sitten kun edetään metallimaisen särön maailmaan, elämästä tulee vaikeampaa. Itse tykkään siitä, kun soinnissa on selkeyttä ja äänenkorkeudesta saa helposti kiinni. Minun keikoilla parhaat metallisoundit on saavutettu silloin, kun bändi on malttanut olla laittamatta gain-potikkaa kymppiin. Joo, tässä tapauksessa soittamisesta tulee hieman työläämpää, mutta soundi yleisön suuntaan kuulostaa merkittävästi selkeämmältä. Toisaalta gainin puutetta voidaan kompensoida pikkauskäden voimalla – metallia ei toki muutenkaan ole tarkoitus soittaa kieliä hiplaillen.
Akustisia kitaroita löytyy tosi moneen lähtöön. Teräskielisiä löytyy sekä ilman mikkiä ja piezo-mikitettynä, ja toisaalta ääniteknikko voi mikittää kitaran jollain DPA 4099 -tyylisellä mikrofonilla tai kondensaattorimikillä. Piezo-mikit eivät yleensä ole huikeita soundiltaan kun verrataan kunnon mikrofoneihin, mutta ne tekevät elämästä helpon silloin, kun akustinen kitara ei ole yhtyeen ainoa tärkeä elementti. Niillä kohdataan harvemmin merkittäviä kierto-ongelmia ja soundin perusidea välittyy hyvin yleisöön. Näin saadaan myös hyödynnettyä mahdollisia kitarapedaaleja. Sitten kun halutaan tehdä asioita laadukkaammin, DPA-tyylinen ratkaisu on oma suosikkini – näin saadaan paljon hyvälaatuista kitarasignaalia mikkiin suhteellisen maltillisella vuodolla. Nylonkitaroissa vastaava ratkaisu toimii myös hyvin.
Sähköbassot ovat yleensä helppoja soittimia miksaajan näkökulmasta. Suurimmassa osassa moderneja bassovahvistimia löytyy DI out -liitäntä, eli vahvistin saadaan yhdistettyä suoraan mikseriin XLR-piuhalla. Sieltä tuleva signaali on yleensä sen verran laadukasta, että minä en ole kaivannut mikitettyä bassovahvistinta. Näiden suhteen pitää kuitenkin olla tarkkana, että alin bassoaines ei ole liian hallitseva. Vaikka basso on monilta osin bassorumpua tukeva rytmisoitin, on hienoa voida muotoilla basson soundista sellainen, että sekin soi selkeästi tunnistettavalla äänenkorkeudella.
Sähköpianot, keyboardit ja syntikat ovat yleensä vaivattomia. Piuha kiinni laitteesta DI-boksiin ja suoraan mikseriin, kaikki kunnossa. Soundi on kuitenkin harvemmin valmis bändiesitystä ajatellen – jopa pianosoundeista löytyy yllättävän paljon botnea, mikä tuntuu hyvältä kotioloissa, mutta on lähinnä riesaksi livenä. Kiipparit operoivat yleensä samankaltaisilla taajuuksilla kuin kitara, ja niiden ei yleensä kannata lähteä kilpailemaan basson ja bassorummun kanssa. Bassosynat muodostavat toki poikkeuksen.
Parhaat rummut ovat huolella viritetyt rummut, jotka eivät jää soimaan puoleksi tunniksi lyönnin jälkeen, muuten suhtaudun avoimesti eri rumpusetteihin. Less is more -filosofia toimii usein rummuissakin, eli yksi basari ja pari tomia riittää yleensä pitkälle tyylilajista riippumatta. Rumpujen livesoundi perustuu paljolti siihen, että ääntä voidaan vahvistaa, eli basari, virveli ja tomit on yleensä syytä mikittää. Jokainen symbaali voidaan mikittää erikseen studiossa, mutta livenä siitä harvemmin on merkittävää hyötyä – tai jos on, kerro siitä ihmeessä lisää! Omalla kohdalla pari overhead-mikrofonia on riittänyt pitkälle. On toivottavaa, että soundcheckissä rumpuja soitetaan samalla tatsilla kuin keikallakin, eli jos keikkaohjelmisto koostuu lähinnä sutikompista, ei kannata lähteä tarjoamaan soundcheckissä Painkillerin introa, silloin vähintään gatet asettuvat väärälle tasoille.
Laulu ja taustalaulu ovat yleensä kiertoherkimmät elementit normaalissa bändissä. Usein se johtuu siitä, että lavalla on paljon ääntä, jolloin laulajan monitoria joudutaan ruuvaamaan suhteellisen kovalle, mikä itsessään lisää kiertoriskiä. Laulumikkiä pidetään melko usein kädessä eikä telineessä, jolloin sen etäisyys ja suunta suhteessa monitoriin voi vaihdella paljon, mikä myös kasvattaa kiertoriskiä. Kun lavan äänenvoimakkuus pysyy maltillisena, monitoreiden tasoa voidaan pitää hivenen hiljaisemmalla ja siltikin saada riittävästi ääntä laulajalle. Tämä helpottaa kaikkien osapuolien tekemistä keikalla.
On myös paljon asioita, mihin bändi ei voi helposti vaikuttaa: keikkatilan ominaisuudet, miksaajan laitteet, yleisön toive äänenvoimakkuuden suhteen. Pahimmillaan rokkibändi tilataan juhlaan soittamaan taustamusiikkia, jolloin rumpukanavia ei pysty edes avaamaan ilman, että yleisön puolelta tulee huomautus. Silloin bändin soundi jää ohkaiseksi, ja soundin tasapainottaminen yleisön suuntaan on lähes mahdotonta, ellei rumpali kykene yliluonnollisiin suorituksiin.
Summa summarum: vaikka moni asia äänentoistossa riippuu miksaajasta, laitteista ja keikkatilasta, bändi itse vaikuttaa merkittävästi siihen, miltä lopputulos kuulostaa. Hyvä bändi pystyy mukautumaan erilaisiin olosuhteisiin ja tekemään yhteistyötä miksaajan kanssa, jolloin kaikilla on helpompi toimia. Kaikkea ei kuitenkaan voi hallita – joskus tila, yleisö tai olosuhteet sanelevat reunaehdot. Silti juuri bändin omat valinnat ja asenne ratkaisevat usein sen, onko miksaus pelkkää ongelmanratkaisua vai tarjotaanko tilaisuus luoda hyvä ja tasapainoinen soundi.