Minkälaisia mikrofoneja pitäisi löytyä bändin keikkasetistä?
Kun bändi menee keikalle 2020-luvulla, lavalta löytyy useimmiten ainakin muutamia mikrofoneja. Äänentoisto on tiedostettu tärkeäksi osaksi esitystä, mutta siinä missä bändin omat valinnat esimerkiksi soitinten, vahvistimien ja soittotyylin suhteen vaikuttavat sointiin, niin myös äänentoiston ratkaisut vaikuttavat siihen, miltä bändi kuulostaa. Tässä tekstissä aion pohtia sitä, mitä mikrofoneja ns. perusbändi tarvitsee keikkasettiinsä ja mihin muuhun nämä valinnat vaikuttavat.
Laulumikrofonit
Kaikki tavoitteellisemmin soittavat bändit tietävät sen, että laulaja ei pärjää äänenvoimakkuuden suhteen muulle yhtyeelle, ellei hänellä ole mikrofonia. Siksi bändin ensimmäinen mikrofonihankinta on laulumikrofoni. Mitä sellaisen mikrofonin ostamisessa kannattaa huomioida?
Laulumikrofoni keikkakäyttöön on yleensä kädessä tai telineessä pidettävä “kartiomallinen kapula”, jonka yhdessä päässä on metallinen ritilä ja toisessa päässä on XLR-liitäntä, jonka kautta mikrofonin voi liittää mikseriin tai kaiuttimeen. Mikrofonissa saattaa olla on/off -kytkin, jonka avulla mikrofonin käyttäjä voi hallita itse, kulkeeko mikrofonista signaalia eteenpäin vai ei.
Näitä kapulamallisia laulumikrofoneja löytyy ainakin kahta sorttia – dynaamisena ja kondensaattori-versioina. Dynaamiset mikrofonit tarvitsevat vain riittävästi gainia, kun taas kondensaattorimikrofonit tarvitsevat myös lisäjännitteen (phantom power / +48V), joka kyllä löytyy useimmista moderneista miksereistä. Pitäisin perussääntönä sitä, että dynaamiset mikrofonit ovat yleensä hieman tummempia soinniltaan, kun taas kondensaattorimikrofonit ovat kirkkaampia ja herkempiä. Itse tykkään ajatella, että yleensä todella kirkassointisen laulajan kannattaa valita hieman tummempi mikki ja todella tummasointisen laulajan kannattaa kallistua kirkkaampisointisen mikrofonin suuntaan.
Bändin kannattaa tiedostaa se, että laulumikrofoni ei yleensä ole soundiltaan “valmis” kun sen kytkee mikseriin. En ole vielä kertaakaan urani aikana kohdannut mikrofonia, joka ei hyötyisi ekvalisaattorin käsittelystä millään tavalla. Useimmiten laulumikrofoni päästää läpi aika paljon 250 hertsin alueen signaalia, mikä ei ole toivottavaa – yleensä se saa soinnin kuulostamaan tukkoiselta, ja pahimmillaan se aiheuttaa merkittäviä kierto-ongelmia.
Shure SM58 – maailman yleisin laulumikrofoni
Yksi yleisimmistä laulumikrofoneista on Shure SM58. Se on kohtuuhintainen dynaaminen mikrofoni, joka on ollut maailman suosituimpien joukossa vuodesta 1966. Sen läheinen sukulainen on Shure SM57 – käytännössä näiden mikrofonien ainoa merkittävä ero on SM58-mikistä löytyvä pop-filtteri, jonka avulla saadaan P-kirjainten suurimmat paukkeet pidettyä kurissa.
SM58 on perussoinniltaan suht tumma mikrofoni, joka vaatii hieman säätötaitoja käyttäjältään. Vaikka mikrofoni onkin suuntaava, se ei ole immuuni kierto-ongelmille – siksi tämä mikrofoni yleensä hyötyy suuresti sekä hyvistä työkaluista (parametrinen ekvalisaattori) ja taitavasta miksaajasta, erityisesti jos laulaja ei tuota valtaisaa äänenpainetta. Sen sijaan rokkikeikalla tällainen hieman epäherkkä mikrofoni kestää hyvin suurtakin äänenpainetta.
Shure Beta 58 – hyvä soundi vähällä vaivalla
Toinen yleinen mikrofoni, joka myös lukeutuu omiin suosikkeihini, on Shure Beta 58. Se julkaistiin vuonna 1989 ja 58A-malliin päivitettiin mikrofonin signaalimuuntaja – näiden kahden version soundi on valmistajan mukaan lähes identtinen, mutta komponenttien kestävyys on parempi 58A-mallissa.
Vaikka mikrofonin soundissa on vähän radiomaista ameriikka -henkeä, sen avulla miellyttävä soundi on saavutettavissa suht pienillä peliliikkeillä. Se on hieman herkempi kuin SM58, mutta sen herkkyys tuottaa harvoin ongelmia lavalla. Myös supercardioid-suuntakuvio tekee mikrofonista suuntaavamman kuin SM58-mikrofonista.
Sennheiser E935 – erottaa laulajan massasta
Sennheiser E935 on Evolution 900 -sarjan dynaaminen mikrofoni, joka on selkeästi SM58-mikrofonia herkempi ja kirkkaampi soundiltaan. Se on suuntaava (cardioid), mutta ei yhtä suuntaava mikrofoni kuin Beta 58. Tämä mikrofoni on erinomainen laulajalle, jolla on bändin sointiin “uppoava” soundi – mikrofoni pystyy taajuusvasteensa avulla tekemään laulajasta erottuvamman. Tämän myötä se saattaa ylikorostaa ennestään kirkassoundista laulajaa. Kirkkaus ja herkkyys saattaa jossain tapauksessa aiheuttaa kiertoherkkyyttä, mutta ongelmien muodostuminen vaatii myös hieman erikoisia olosuhteita.
sE Electronics V7 – uusi haastaja
sE Electronicsin supercardioidimikrofoni on suht tuore markkinahäirikkö. Se asettuu sointinsa puolesta johonkin SM58 ja E935 välimaastoon. Olen joskus kuvaillut sitä soinniltaan neutraaliksi mikiksi, jonka saa säädettyä melko toimivaksi äänelle kuin äänelle. Neutraali on harvoin täydellinen, mutta se on myös harvoin täydellinen katastrofi osaavan laulajan ja miksaajan käsissä.
V7 on monipuolisuutensa ja suuntaavuutensa takia löytänyt tiensä minun mikrofoniarsenaaliini. Kappalehinta on täysin vertailukelpoinen SM58-mikkiin, ja kun ominaisuudet ovat monipuolisemmat, tämä tuntuu itsestäänselvältä valinnalta erityisesti sellaiseen käyttöön, jossa on monenlaisia laulajia. Lisähyötynä mainittakoon kantikas lista grillissä, mikä tarkoittaa sitä, että mikrofoni ei lähde omia aikojaan kierimään kun sen asettaa esimerkiksi pöydälle.
Noin satasen mikit tuottavat harvemmin sellaisia ongelmia, jotka olisivat ratkaisevassa asemassa edes festarilavalla. Sen sijaan laulaja saattaa haluta mikrofonin, joka olisi vielä valmiimpi paketti kuin edellä listatut mikit. Jos lähtisin tutkimaan korkeamman luokan mikrofonivaihtoehtoja, minua kiinnostaisi kokeilla ainakin seuraavia mikrofoneja:
Telefunken M80
DPA d:facto 4018
Shure KSM9
Neumann KMS 105
Jos ostat alle satasen laulumikrofonin, teet todennäköisesti ainakin muutamia kompromisseja:
Soundi on raaka, vähemmän hienostunut, tai vaatii ainakin miksaajalta hyvää kykyä muotoilla soundia. Kompromissit kuuluvat yleensä matalissa keskitaajuuksissa, ylätaajuuksissa ja s-kirjainten soundissa. Nämä saattavat myös aiheuttaa kierto-ongelmia.
Runkoäänet kuuluvat yleensä paremmin mikrofonisignaalissa kuin laadukkaammissa kalliimmissa mikrofoneissa. Tämä ei ole ongelma jos mikrofoni pysyy telineessään, mutta muissa tilanteissa se saattaa aiheuttaa ylimääräistä pauketta.
Mikrofonin viimeistely ei yleensä ole viimeisen päälle. Mikrofonissa itsessään tai lisäosissa, esimerkiksi pidikkeessä saattaa olla rakenteellisia heikkouksia, jotka jossain vaiheessa saattavat muodostaa ongelmia.
Sähkökitaran mikitys
Sähkökitaran mikitys on yleensä aika helppoa – jos soittajalla ei ole modernia multipedaalia tai hyvää mallintavaa multihärpäkettä jossa on suora output-liitäntä, hän tuo mukanaan kitaravahvistimen, jonka kaiuttimen eteen asetetaan yksi mikrofoni. Koska sähkökitara on äänekäs soitin, vahvistimen eteen kannattaa livetilanteissa laittaa dynaaminen mikrofoni, joka ei ole perussoinniltaan maailman kirkkain. Sähkökitaraa miksatessa saa usein todeta, että sen ylätaajuudet ovat sen verran korostuneet keskitaajuuksiin nähden, että jos mikrofoni itsessään voi hieman tummentaa soundia, se vähentää miksaajan työtä. Mitä ehdottaisin laitettavaksi sähkökitaravahvistimen eteen?
Shure SM57 – klassikko, joka on hyvä kompromissi
Edelleenkin moderneilla festarilavoilla näkyy kitaravahvistimia, joiden edessä seisoo uljaasti SM57-mikrofoni. Se ajaa asiansa sinänsä hyvin, sillä se kestää hienosti kitarakombon äänenpainetta, mutta vaatii mikrofonin asettajalta hieman tarkkuutta. Kaiuttimen keskelle asetettu SM57 tarjoaa todella läpileikkaavan ja kirkkaan soundin, kun taas liian sivulle asetettu mikki poimii lähinnä matalammat taajuudet. Hyvä kompromissi löytyy yleensä muutaman sentin päässä kaiuttimen keskipisteestä sivulle.
Sennheiser E609 – valmista soundia
Jos halutaan jotain valmiimpaa ratkaisua kitaravahvistimen mikitykseen, kannattaa vilkaista Sennheiserin E609 -mikrofonia. Se on luotu nimenomaan tätä käyttöä ajatellen – se on perussoinniltaan ehkä hitusen tumman puoleinen, mikä tekee tästä erittäin käyttökelpoisen kitaravahvistimen edessä. Tavoitteena on asettaa mikki keskelle kaiutinta. Parasta tässä mikissä on, että tämän kanssa ei välttämättä tarvitse edes mikkitelinettä – roikota mikkiä kaiuttimen edessä vaikkapa kombon kahvasta tai kehitä jokin gaffateippiviritelmä, niin olet valmis.
Superlux PRA628 MKII – vähän kuin Sennheiser, mutta paljon edullisempi
Superlux on luonut kitaravahvistinmikrofonin, joka on todellinen markkinahäirikkö. Yhden Sennheiserin hinnalla saa 4 Superluxia. Onko Superlux sitten neljä kertaa huonompi mikrofoni? Ei, se ei paljoa kalpene Sennheiserille. Ominaisuudet näissä mikrofoneissa ovat samankaltaiset, mutta siinä missä Sennheiserin lähtösoundi on hieman valmiimpi, vähänkin osaavampi miksaaja saa Superluxin kuulostamaan keikalla oikein hyvältä.
Ainoa heikkous Superluxissa ovat runkoäänet. Toki kitaravahvistinmikkiä harvemmin heitellään ympäriinsä lavalla, joten hieman korostuneet runkoäänet tuottavat harvemmin suurempia ongelmia keikoilla. Studio-olosuhteissa voi olla perusteltua investoida johonkin kalliimpaan ja monipuolisempaan mikrofoniin, mutta keikoilla tämä mikrofoni ei ole pettänyt.
Bassovahvistimen mikitys
Väittäisin, että minun muutamilla sadoilla äänitekniikkakeikoilla olen mikittänyt bassovahvistimen ehkä noin 10 kertaa, ja silloinkin lähinnä backuppina. Useimmiten bassovahvistimesta tai -pedaalista vedetään suora piuha line outista mikserin sisääntuloon, ja en muista sellaista kokemusta, jossa vahvistimen line outin signaali olisi ollut aivan käyttökelvoton. Varmaan niitäkin on, ja vanhemmista bassovahvistimista ei välttämättä löydy linjatasoista line out -liitäntää, jolloin on turvauduttava mikittämiseen.
Jos basson rooli bändissä on olla vahvasti rumpalin kaverina, bassorumpumikki (esim. Audix D6, AKG D 112 MKII ja Shure Beta 52A) hoitaa tehtävän hienosti bassovahvistimen edessä. Bassorumpumikki on suunniteltu kestämään suuria äänenpainetta ja sen taajuusvaste alataajuuksilla on riittävä sähköbasson käyttöön. Erikoisemmissa bassosoundeissa saattaa joutua turvautumaan muihin ratkaisuihin, mutta silloinkin voi olla perusteltua yhdistellä kahden mikin soundia. Tärkeintä on, että mikrofoni on suunniteltu suuria äänenpaineita silmällä pitäen.
Rumpujen mikitys
Rumpusetin mikittäminen on yksi tärkeimpiä asioita kun halutaan tehdä bändille hyvä livesoundi. Siihen tarvitaan paitsi hyvin viritetty rumpusetti ja hyvä soittaja, mutta myös tarkoin harkittu mikityskokonaisuus. Myös keikkapaikkojen koko vaikuttaa hieman siihen, miten eri mikrofoneja kannattaa priorisoida.
Jos liikutaan jazzympäristössä, hyvät overhead-mikrofonit, virvelimikki ja tietyissä tilanteissa basarimikki ajavat asian mainiosti. Sitten taas kun halutaan vähänkään syvempää (tai modernimpaa) soundia, kannattaa mikittää kaikki kalvolliset rummut basarista virveliin ja tomeihin. Rumpumikkisetin hankkiminen tarjoaa hyvän lähtökohdan rumpujen mikitykselle – se tarjoaa paitsi yleensä kohtuullista vastinetta rahoille, mikrofonit ovat keskenään ainakin jossain määrin “samasta pakasta revittyjä”, eli soundillisia eroja ei ole valtavasti. Jos virvelille ja tomirummuille tarkoitetut mikit eivät riitä, virvelimikki kannattaa ensisijaisesti korvata jollain muulla mikrofonilla, esim. Shure SM57:lla. Varsinkin kun puhutaan energisemmästä musiikista, overheadit jäävät aika marginaaliseen rooliin pienissä ja keskikokoisissa keikkapaikoissa, mutta isoilla areenoilla niiden puutteen huomaa heti.
Bassorummun mikitys
Yksinkertaisin tapa mikittää bassorumpu on ostaa bassorumpumikrofoni, asetella se bassorummun etukalvon eteen ja hieman halutusta soundista riippuen joko tähdätä sitä kohti sisäkalvon kohtaa johon vasara iskee, tai sitten hieman poispäin siitä. Kun vasara on suoraan mikrofonin tulilinjalla, saadaan enemmän iskevyyttä, kun taas hieman poispäin suuntaava bassorumpumikki poimii enemmän rummun sointia, eli botnea. Tutut ja turvalliset bassorumpumikit, esim Audix D6, AKG D 112 MKII ja Shure Beta 52A hoitavat homman hienosti.
Jos halutaan kikkailla enemmän, ns. boundary-mikrofonit (esim. Shure Beta 91A) bassorummun sisällä ovat yleistyneet hurjasti viime vuosina, varsinkin metallipiireissä. Niiden avulla pystytään poimimaan bassorummun vasaran klikkaus paremmin, ja kun sen klikkaavan soundin yhdistää botnekkaaseen “ulkomikkiin”, saadaan luotua moderni, erityisesti metallimusassa usein haettu basarisoundi. Tärkeää tällaisessa järjestelyssä on se, että ymmärtää näiden mikrofonien keskinäiset vaihe-erot ja miten se vaikuttaa rumpujen kokonaissointiin.
Virvelirummun mikitys
Snare tai virvelirumpu tarvitsee myös mikin, mikäli rumpusettiä lähdetään mikittämään yhtään laajemmin. Virvelimikin tärkein ominaisuus lienee se, että se kestää kovaakin äänenpainetta. Usein virvelimikkeinä käytetään Shure SM57, Audix i5 tai Sennheiser MD421 -mikrofoneja. Joskus käytetään myös vähemmän herkkiä pienikalvoisia kondensaattorimikkejä. Mikistä ei yleensä tarvitse löytyä valtavasti botnea, mutta tiettyjen virvelisoundien kohdalla sekin ominaisuus saattaa tuoda iloa. Tärkeintä on, että mikin saa mahdollisimman lähelle rumpuja, mahdollisesti clampin tai muun vastaavan kiinnikkeen avulla. Virvelimikin sijoittelussa kannattaa myös huomioida, mikä on mikrofonin suuntakuvio – tällöin voidaan aika helposti esim. sijoittaa hi-hat virvelimikin epäherkälle puolelle ja ainakin jossain määrin välttää turhia vuotoja. Tietyissä tilanteissa saatetaan myös haluta virvelin alakalvolle mikrofoni. Silloin tärkeää on saada virvelin maton rätinä napattua sekä muistaa kääntää alamikin vaihe suhteessa ylämikkiin.
Tom tom -rumpujen mikitys
Tomien mikittäminen ei ole tähtitiedettä, vaan siinä pätee monin paikoin virvelin mikityksen periaatteet. Tomirummuista irtoaa kuitenkin enemmän matalia taajuuksia, jotka ovat varsin toivottuja, joten siitä ei todellakaan ole haittaa, jos mikrofonilla on jokseenkin hyvä taajuusvaste myös alle 120 hertsissä. Ainakin Sennheiser MD421, E906 tai Audix D2 ovat hyviä vaihtoehtoja.
Rumpusetin overhead-mikrofonit
Rumpujen overhead-mikkien suhteen on monia koulukuntia. Usein overhead-mikit ovat stereomikkipari, joka asetetaan setin vasemmalle ja oikealle puolelle siten, että virveli on yhtä kaukana molemmista mikeistä. Tärkeintä on, että overhead-mikrofoni on tyypiltään kondensaattori ja että se kestää suuria äänenpaineita – tämä ei ole itsestäänselvää kaikkien kondensaattorimikkien kohdalla.
Kun puhutaan pienikalvoisista ja suurikalvoisista kondensaattorimikrofoneista, niissä on tietty ero erityisesti rumpusettiä mikittäessä. Pienikalvoiset ovat yleensä hieman kirkkaampia ja reagoivat nopeammin atakkiin, kun taas suurikalvoiset ovat hieman tummempia ja reagoivat hitaammin atakkiin – toki poikkeuksia löytyy. Siksi erityisesti iskevissä ja energisissä soundimaailmoissa kallistuisin pienikalvoisiin kondensaattoreihin, kun taas maalailevimmissa tyyleissä suosisin suurikalvoisia kondensaattorimikkejä. Hyviä overhead-mikkejä ovat esim. sE Electronicsin sE8, Rode NT5, M5 ja AKG C414.
Yhteenveto
Lopulta mikitys on aina kokonaisuuden palvelija. Yhden bändin kohdalla toimiva ratkaisu ei välttämättä toimi sellaisenaan toisessa kokoonpanossa, sillä soittotyyli, soundi, dynamiikka ja musiikkilaji vaikuttavat lopputulokseen yhtä paljon kuin itse mikrofonivalinnat. Onnistunut lopputulos vaatii sekä bändiltä että ääniteknikolta soundillista ymmärrystä ja kykyä kuunnella kokonaisuutta.
Lisäksi on hyvä muistaa, että studiossa toimivat mikrofonit eivät aina ole parhaimmillaan livekäytössä – eikä keikkamikitys välttämättä käänny sellaisenaan studiotyöskentelyyn. Siksi kokemuksen kartuttaminen, erilaisten mikrofonien kokeileminen ja vaihtoehtoisten ratkaisujen testaaminen ovat arvokkaita työkaluja. Näiden pohjalta on mahdollista tehdä perusteltuja valintoja, jotka palvelevat juuri kyseistä bändiä ja tilannetta.
Jos haluat oppia lisää bändin mikittämisestä keikalla, tutustu konserttiäänentoiston opetukseen tarkemmin. Ota myös yhteyttä, jos jokin mietityttää.
Petri Kivimäki on äänialan asiantuntija ja musiikkipedagogi (TAMK), jolla on vuosien kokemus live-äänentoistosta ja tapahtumatekniikasta. Hän suunnittelee ja toteuttaa laadukkaita ääniratkaisuja erilaisiin tilaisuuksiin ja tuotantoihin.